
Koko homma sai alkunsa kesällä 2014, kun tuli pakottava tarve saada brittipyörä. Alun perin oli tarkoitus hommata Norton Commando 750, mutta ennen kuin ehdin tehdä asialle sen kummempaa, tarjosi kaveri Pässiään varsin sopuisaan hintaan. Pienen pohdiskelun jälkeen päästiin elokuun puolessa välissä kauppoihin vuoden -71 BSA A65T:stä. Kyseessä on siis kaksipyttyinen 650 kuutionen 360 asteen sytytysvälillä, eli perinteinen "parallel twin" tunnusomaisine saundeineen. Pärrä on jostakin rapakon takaa uitetusta raadosta kasattu ja kilvitetty Suomeen tämän vuosikymmenen puolella. Mistään museovehkeestä ei ole kysymys, osia on lainattu vähän sieltä sun täältä ja väritys on hatusta vedetty mustan, Triumphin Racing Yellown ja punaisten pinstraippien sekoitus.
Seuraavana keväänä hulluus kulminoitui urheiluautokuumeeseen. Jo pyörän ostoa harkinnoidessa oli mielen päällä Triumph Spitfire ja yhtä tuli käytyä mulkoilemassakin (korinvaihto-Heraldia oikeastaan.) Peevelin hauska laite, mikroautomainen ajettavuus ja istumakorkeus, muotoilu kohtalainen. Spittiä lähdettiin sitten hakemaan. Parista livenä hämmästellystä 1500 yksilöstä valinta kohdistui siihen tuoreempaan Vermillion Red -väriseen Hollannin tuontiin, joka vaikutti hyvinkin ehjältä. No ehkä se lopunpitäjen oli vähän vähemmän ehjä ja rahtusen liikaa tuli maksettua, mutta joka tapauksessa 2015 toukokuun loppupuolella tehtiin kaupat ja vedin vehkeen trailerilla Järvenpäästä itään. Sen kesän ajelut jäi vähiin, aika meni sitkeää käyntivaivaa nurkkaan ahdistaessa. Siitä taidan naputella seuraavassa jaksossa.
_________________________

Laitetaan tähän nyt tuommoinen räpsäys, että saadaan "pics or didn't happen" -pykälä kuitattua. Sony tekee turkasen surkeaa jälkeä; Suomen laiskimman järjestelmäkameranomistajan on ilmeisesti kohta kaivettava Nikoni esille.

Tuon Spitfiren kanssa oli alku tosissaan vähän vähemmän sujuva. Kesäkuu 2015 tuli ajeltua omilla nurkilla ja säädeltyä vähän sitä sun tätä. Muun muassa myyjän kehumasta virranjakajasta löytyi pientä sanomista. Oli kuulemma käyttänyt tutulla rasvanäpillä autoa huollettavana, säädettävänä, tai jotain ja heebo oli muka maininnut, että alkuperäinen jakaja on vielä täysin välyksetön. No mullahan ensimmäinen ihmetyksen aihe oli kun ei pata kierrä yli 4500. Käy ihan suhteellisen OK, mutta neljän ja puolen tonnin tienoilla juoksee seinään. Ensimmäisenä tietysti strobo käteen ja toteamaan tolkuttoman myöhäsellä oleva sytty ja aikaistamisyrityksen ohessa tyystin irrallaan oleva jakaja. Kiristyspanta oli taipunut niin, ettei se enää saanut jakajan rungosta otetta. Jossain kohtaa vähän myöhemmin jakaja vaihtui sitten Taiwanilaiseen reproon, kun yhytin Pimeyden ruhtinaan akselilta useamman kympin välyksen, tämähän oli se ihan timmi yksilö.

Ensimmäinen tapahtuma, mihin tällä mukaan tungettiin, oli Oldtimer Run Mikkelissä. Ei mennyt ihan putkeen. Jossain Suomenniemen kohdilla alkoi meno olla tahmeaa, pienelläkin kuormalla nykii vaan eikä millään haluais mennä maantienopeuksia. Ei oikein tunnu sytkäkatkoilta, tuumasin että bensanpuutetta sen täytyy olla, mutta selvää vikaa ei löydy. Ainetta on tankissa ja kohokammioissa, bensapumppukin tuli vaihdettua, kun sattui kontissa olemaan käyttämätön. Tätä nyppelehtimistä sitten metsästettiin koko perkeleen loppukesä. Kaikki sytkävehkeet tuli vaihdettua ja ruokintapuolelle kokeilin jos vaikka mitä, muun muassa SU HS4 kaasareihin uudet suuttimet ja neulat. Kurki-Suonion (Kaasutinexpertti) kanssa höpisin puhelimessa monet kerrat ja sieltä sitten viimeisenä ideana tuli, että mitähän jos sen veis ihan penkkiin ajettavaks. Siitä paikasta varasin ajan Silventoisen Esalle (Esatech) Vääksyyn ja päivän koitettua totesi pääjehu yhden vedon jälkeen, ettei noin laihoja lukemia kärsiä enempää kattella, neulat esiin. Seuraava kysymys kuului "mitkä nää on?" No enhän minä juuttuvakurkkuisiin perehtymättömänä tajunnut tämän laitoksen vakioneulojen olevan epätavallisen paksut. Spitfire 1500 on lähinnä ameriikan jenkkilään myyty malli ja 70-luvun lopulla alkoi viranomaisilla olla jo päästöt mielessä. Trumppa oli siis laitettu lihavilla neuloilla käymään poskettoman laihalla ja kun alkuperäiset suuttimet olivat vielä lämmetessä seosta laihentavaa waxstat -mallia oli soppa valmis; ei mitään toivoa saada toimimaan nykybensalla. Esa viilasi neuloista puolet pois ja härveliin ilmestyi kerrasta 25 hevosta lisää tehoa.
